Epävakaa persoonallisuushäiriö osaa joskus olla tosi perseestä ja vaikeuttaa ihan arkielämääkin... Ihan tosi, 5 minuuttia sitten olin ihan hyperaktiivinen ja iloinen, ehkä viisi minuuttia sen jälkeen sorruin viiltelemään ja pohtimaan yliannostusta...
Outoa saatana.

Edelleen tekisi mieli survoa kurkusta alas kasa lääkkeitä, oksennuksenhajuisin sormineni, mutta taidan jättää väliin koska olen velvollisuudentuntoinen ihminen. Huomenna on terapia, ja muutenkin... jos sitten tulee otettua IHAN liikaa niitä nappeja niin ei ole kivat seuraukset silläkään. Ei minun, eikä varsinkaan läheisteni kannalta. En tahdo satuttaa heitä.
En ole tarpeeksi itsekäs vetääkseni övereitä juuri nyt.

Ärsyttää kyllä se huominen terapia ja sitä seuraava Espoonreissu, ja Tallinanreissu myöskin... Menee niin hitosti aikaa siihen että näen Hannan taas uudelleen... On jo nyt kamala ikävä häntä. Yksi ihanimmista ihmisistä jonka tiedän, olen ihan rakastunut. <3 Olen jo nyt alkanut miettiä, että voisin oikein mielelläni elää hänen kanssaan niin kauan kuin aika vain salliin. Haluan hänet tulevaisuudessa aamukahvipöytääni ja pyykkipäivään. Kaikkiin arkisiinkin asioihin, päiviä kaunistamaan. <3 Hän on tällä hetkellä suurin syyni elää, ja on tuonut minulle niin paljon iloa niin pienillä asioilla että sitä on ulkopuolisen todella vaikeaa tajuta.

Kuuntelen juuri Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä-kappaletta ja itken. Itken sen kauneutta ja sitä miten ikävöin H:ta, miten haluaisin vain rutistaa hänet syliini, ja kävellä vain kaupungilla, käsi kädessä.